Sisällysluettelo
Suomi
Suomen terveydenhuoltojärjestelmä

I.Suomen terveydenhuoltojärjestelmä

Suomen perustuslain mukaan viranomaisten on taattava riittävät sosiaali-, lääkintä- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Suomen terveydenhuoltojärjestelmä perustuu julkisiin terveydenhuoltopalveluihin, joiden järjestämisestä on vastuussa pääosin kunnat. Kunnalliset sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelut toteutetaan valtion tuella. Julkisen sektorin lisäksi palveluja tuottaa ja rahoittaa myös yksityinen sektori.

Jokaisella Suomessa asuvalla on oikeus käyttää julkisia terveydenhuoltopalveluja ja saada näitä palveluja kohtuullisessa ajassa, joka on määritelty laissa. Ensihoitoa ja ensiapua on oltava saatavilla välittömästi asuinpaikasta riippumatta. Jos terveyskeskus tai sairaala ei pysty tarjoamaan terveydenhuoltoa määräajassa, niiden on järjestettävä terveydenhuolto muualla.

Kaikki Suomen asukkaat ovat verovaroin rahoitetun kansallisen sairausvakuutusjärjestelmän piirissä ja kaikki tietyn kunnan asukkaat ovat kyseisen kunnan terveyspalvelujen piirissä. Kansallista sairausvakuutusjärjestelmää hallinnoi Kansaneläkelaitos eli Kela.

Sosiaaliturva Suomessa

Lähde: Kela

Tehtävät ja vastuut

Suomen terveydenhuoltojärjestelmää on kuvattu erittäin hajanaiseksi, koska suurin osa päätöksenteosta tapahtuu kuntatasolla yli 300 kunnassa. Tästä huolimatta Suomen terveydenhuoltojärjestelmä kykenee tuottamaan laadukkaita palveluja kohtuullisin kustannuksin.

Johtaminen ja hallinto

Terveyspolitiikan määrittäminen, arviointi, tutkimus ja kehitys ovat sosiaali- ja terveysministeriön alaisten virastojen ja laitosten vastuulla. Terveydenhuoltoa valvovat alueelliset valtion virastot, Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira ja Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea. Valviran vastuulla on sekä yksityisen että julkisen sektorin terveydenhuollon ammattilaisten ja hoitolaitosten valvonta ja ohjaus sekä toimilupien myöntäminen yksityisille toimijoille. Asiantuntijalaitokset Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Työterveyslaitos (TTL) and Säteilyturvakeskus (STUK) ovat vastuussa ohjeistuksesta ja opastuksesta.

Sosiaali- ja terveysministeriön vastuut.

Kuntien vastuulla on järjestää väestön tarvitsemat terveyspalvelut. Perusterveydenhuolto on tarjottava kunnissa tai kuntayhtymissä. Jokainen kunta kuuluu sairaanhoitopiiriin, jolla on vastuu erikoissairaanhoidon järjestämisestä.

Kuntien resurssit näiden palvelujen järjestämiseen vaihtelevat erittäin paljon. Tällä hetkellä tavoite palvelujen tasa-arvoisesta saatavuudesta ei toteudu: Väestöryhmien välillä on eroja ja alueelliset erot ovat kasvaneet, mikä näkyy eriarvoisuutena kansalaisten terveydessä ja hyvinvoinnissa. Epätasa-arvo on yksi Suomen terveydenhuoltojärjestelmän pahimpia ongelmia. Muun muassa tasa-arvon parantamiseksi ehdotetussa sote-uudistuksessa vastuu siirtyisi kunnilta 22 hyvinvointialueelle (aiemmin niistä käytettiin ehkä tutumpaa termiä maakunta).

Rahoitus

Suomessa terveydenhuolto rahoitetaan kuntien verotuloista sekä lakisääteisellä sosiaalivakuutusjärjestelmällä, joka on eduskunnan alainen. Kansallisen sairausvakuutusjärjestelmän vastuulla ovat avohoidon potilaiden lääkekorvaukset, terveydenhuollon matkakustannukset sekä äitiysvapaa ja sairauslomaetuudet. Sairausvakuutusjärjestelmä maksaa myös puolet työnantajien lakisääteisistä terveydenhuoltoon liittyvistä maksuista ja korvaa tietyn prosenttiosuuden yksityisen sektorin tuottamista palveluista.

Yksityisten sairausvakuutuksen suosio on noussut tasaisesti kuluneella vuosikymmenellä. Vuoden 2019 lopussa yli 22 %:lla suomalaisista oli yksityinen sairausvakuutus täydentämässä julkiselta sektorilta saatavaa sairausvakuutusta.

Sairausvakuutus, vakuutettujen lukumäärä

Lähde: Finance Finland, FFI

Terveysteknologia ja tieto

Suomi on yksi Euroopan unionin innovatiivisimmista talouksista, ja innovatiivisuus näkyy myös terveydenhuollossa. Suomi on maailman johtavia maita digitaalisen terveysteknologian soveltamisessa ja yksi maailman johtavia terveysteknologian tuottajia – digitaalinen terveysteknologia onkin yksi Suomen tärkeimpiä korkean teknologian vientituotteita. Tämän innovaatiokyvyn perustana on Suomen pitkä ja menestyksekäs historia korkean teknologian alalla, hyvänä esimerkkinä Nokian nousun siivittämä mobiiliteknologia-ekosysteemin synty 1990-luvulla. Suomessa uusien teknologioiden omaksumista kliinisessä toiminnassa edesauttaa taloushyötyjen lisäksi Suomen teknologisesti valveutunut väestö ja laadukas tietotekninen infrastruktuuri.

Suomen terveydenhuoltojärjestelmällä on myös pitkät perinteet tiedon digitalisoinnissa. Potilaskertomukset ovat olleet täysin digitaalisia jo 1990-luvulta lähtien, ja esimerkiksi kaikki Suomen Syöpärekisterin vuodesta 1953 asti tutkimus- ja tilastotarkoituksiin keräämät väestötiedot syövän esiintyvyydestä ovat saatavilla digitaalisesti. Suomessa onkin poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet tehdä muun muassa ennakoivaa analyysiä ja tutkimusta väestöterveystyön käyttöön.

Terveydenhuoltohenkilöstö

Pula terveydenhuoltohenkilöstöstä ja terveydenhuoltohenkilöstön epätasainen alueellinen jakautuminen ovat merkittäviä ongelmia Suomessa. Suomessa on EU:n kolmanneksi eniten yli 65-vuotiaita (21,9 % väestöstä vuonna 2018), ja määrä kasvaa jatkuvasti. Lähivuosina tästä aiheutuu terveydenhuoltojärjestelmälle yhä suurempia vaikeuksia.

Vaikka lääkäreiden määrä kasvoi 35 % vuosien 2000 ja 2015 välillä 16 000:sta 22 000:een ja erikoissairaanhoidon käyntien määrä kasvoi 7 miljoonasta 10 miljoonaan, tämä kasvu tuskin pysyy yllä ja riittää vastaamaan ikääntyvän väestön tarpeisiin.

Lääkäreitä on Suomessa suhteellisen vähän mutta sairaanhoitajia taas paljon.

Suomessa on vähemmän lääkäreitä asukasta johden kuin EU:ssa keskimäärin, mutta enemmän hoitajia.

Lähde: WHO

Palvelun tuottaminen

Perusterveydenhuolto

Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan ”terveyspalvelut on jaettu perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon: Perusterveydenhuolto tarkoittaa kuntien järjestämiä palveluita, joihin kuuluu väestön terveyden seuranta; hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen; sairauksien ehkäisy, diagnosointi ja hoito, varsinkin kansantautien osalta. Perusterveydenhuollon palveluja tarjotaan kunnallisissa terveyskeskuksissa.”

Suomessa perusterveydenhuollon palveluja tarjotaan noin 150 terveyskeskuksessa. Niiden ylläpitäjänä saattaa toimia yksittäinen kunta tai useasta kunnasta koostuva kuntayhtymä. Kunnat voivat myös ostaa palveluja muilta kunnilta, organisaatioilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta.

Perusterveydenhuolto on määritelty laissa ja sisältää seuraavat osa-alueet.

Erikoissairaanhoito

Erikoissairaanhoidolla tarkoitetaan lääketieteen (tai hammaslääketieteen) erikoisalojen asiantuntijoiden antamaa sekundaarista ja tertiaarista terveydenhoitoa. Erikoissairaanhoitoa annetaan pääasiassa sairaaloissa, mutta sitä on saatavana myös perusterveydenhuollon käyntien yhteydessä. Vaativimmat lääketieteelliset toimenpiteet on keskitetty viiteen yliopistosairaalaan (Helsinki, Turku,Tampere, Kuopio ja Oulu).

Erikoissairaanhoito on kuntien muodostamien sairaanhoitopiirien vastuulla. Manner-Suomessa on 20 sairaanhoitopiiriä ja Ahvenanmaalla yksi. Sairaanhoitopiirit ovat osa kunkin viiden yliopistosairaalan ympärille muodostettua erityisvastuualuetta. Sairaanhoitopiirien vastuulla on tarjota erikoissairaanhoidon palveluita.

Sairaanhoitopiirit ovat vastuussa myös laboratorio- ja kuvantamispalvelujen ohjauksesta, laadunvalvonnasta, tutkimuksesta, kehittämisestä ja koulutuksesta sekä lääketieteellisestä kuntoutuksesta ja muista kunnallisen terveydenhuollon tuottamista erityispalveluista ja kunnallisen terveydenhuollon tietojärjestelmien koordinoinnista.

Yksityisen sektorin rooli

Suomessa on lukuisia yksityisiä terveyspalvelujen tuottajia, jotka täydentävät julkisia palveluja. Yksityiset palveluntuottajat voivat myydä palvelujaan kunnille, kuntayhtymille, sairaanhoitopiireille tai asiakkaille.

Lakisääteinen työterveyshuolto toimii Suomessa pitkälti yksityisten palveluntuottajien voimin. Työntekijällä on oikeus työnantajan kustantamaan ja järjestämään ehkäisevään työterveyshuoltoon, mutta sairaanhoidon järjestäminen on työnantajalle vapaaehtoista. Kansaneläkelaitos korvaa työnantajalle tai yrittäjälle tietyn prosenttiosuuden työterveyshuollon tarpeellisista ja kohtuullisista kustannuksista. Työterveyshuolto on tosiasiallinen perusterveydenhuollon tarjoaja monille työssä käyville suomalaisille, mikä kasvattaa terveyseroja Suomessa.

EU:n rooli

EU tukee kansallista terveyspolitiikka mutta myös EU-tason yhteisiä tavoitteita ja resurssien jakoa, sillä näin jäsenmaita voidaan auttaa voittamaan kaikille maille yhteiset haasteet. Terveyshankkeiden rahoittamisen lisäksi EU laatii lakeja ja standardeja terveyspalveluille ja -tuotteille.

EU:n terveyspolitiikan tavoitteena on suojella ja edistää terveyttä, taata terveydenhuollon tasa-arvoinen saatavuus ja koordinoida vakavien terveysuhkien vastaisia toimia, jos nämä uhat vaikuttavat useisiin jäsenmaihin. Politiikan keskiössä olevat ennaltaehkäisy ja reagointi pitävät sisällään rokotuksia, elintarvikkeiden merkintöjä ja mikrobilääkeresistenssin torjuntatyötä.

EU:n terveyspolitiikan päävastuulliset organisaatiot ovat Euroopan tautienehkäisy‑ ja ‑valvontakeskus (ECDC) ja Euroopan lääkevirasto (EMA). ECDC seuraa uusia tauteja ja koordinoi niiden torjuntatoimia, kun taas EMA valvoo EU:ssa käytettävien lääkkeiden laatua, turvallisuutta ja tehokkuutta.

Suomen terveydenhuoltojärjestelmän haasteet ja ongelmat

Vuoden 2019 OECD-raportin mukaan Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on monimutkainen, hajanainen ja monikerroksinen. Suomalaiset ovat ilmoittaneet täyttymättömistä terveydenhoitotarpeista enemmän kuin EU-kansalaiset keskimäärin, mikä johtuu ennen kaikkea pitkistä odotusajoista. Yksi suurimmista haasteista on perusterveydenhuollon saatavuuden parantaminen ja hoitopolkujen tiiviimpi integraatioeri toimijoiden välillä. Pitkät odotusajat varsinkin työterveyspalveluiden ulkopuolella oleville, koordinoinnin puute perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä, yhteisten standardien puute ja epätasainen palvelun laatu ovat tunnustettuja ongelmia Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä.

Suomessa on jo 15 vuoden ajan yritetty muuttaa tapaa, jolla terveys- ja sosiaalipalvelut on järjestetty. Tarkoituksena on ollut siirtää vastuu pois paikallisviranomaisilta (eli kunnilta) alueviranomaisille (maakunnille/hyvinvointialueille), mutta tämä on osoittautunut vaikeaksi toteuttaa käytännössä. Uudistuksen tarkoitus on lisätä terveyspalveluiden saatavuuden tasa-arvoisuutta ja hillitä kustannuksia alueellisesti jaettujen vastuiden ja resurssien avulla.

Terveydenhuollon saatavuus on Suomessa monella tavalla epätasa-arvoista, sillä siihen vaikuttaa asiakkaan maantieteellinen sijainti, sosioekonominen asema ja työmarkkina-asema. Työterveyspalvelujen vuoksi terveydenhuollon saatavuus on työssäkäyvillä parempi kuin työttömillä ja eläkeläisillä. Korkeakouluopiskelijat (vuoden 2021 alusta lukien myös ammattikorkeakouluopiskelijat) kuuluvat Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö YTHS:n piiriin. Terveydenhuoltoresurssien epätasainen jakauma vahvistaa eroja hoidon saatavuudessa. Resurssien epätasainen maantieteellinen jakautuminen pidentää haja-asutusalueiden asukkaiden odotusaikoja, koska terveydenhuollon ammattilaisia on eniten pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa, joihin myös sairaalat ja erikoissairaanhoidon yksiköt ovat keskittyneet.

Paremmassa sosioekonomisessa asemassa olevat pääsevät terveydenhuollon pariin helpommin työterveyshuollon ansiosta, mutta myös siksi, että heillä on yleensä varaa ottaa yksityinen sairausvakuutus. Yksityisen vakuutuksen haltijat pääsevät terveydenhuoltoon nopeammin, ja heille on tarjolla myös laajempi valikoima palveluntuottajia. Sosioekonomiselta asemaltaan heikommassa asemassa olevilla henkilöillä, ja lähes kaikilla työmarkkinoiden ulkopuolella olevilla, on yleensä vähemmän valinnanvaraa, ja he joutuvat odottamaan pääsyä terveydenhuoltopalveluihin pitempään.

Väestön ikääntymisen vuoksi terveydenhuolto- ja pitkäaikaishoitomenojen odotetaan kasvavan tulevina vuosina. Samalla palvelut maksavan työikäisen väestön määrä vähenee.

Suomen terveydenhuoltojärjestelmän erikoista rakennetta on kiitetty sen kyvystä vastata hajallaan asuvan väestön tarpeisiin mutta myös moitittu osin tehottomaksi ja epätasa-arvoiseksi.

Haaste: Uusien hoitojen saatavuus

Maailman terveysjärjestö on todennut, että vauraimmillakin mailla on vaikeuksia tuoda uusimmat ja vaikuttavimmat lääkkeet kansalaistensa saataville. Sekä suomalaiset potilasjärjestöt että lääkärit ovat ilmaisseet huolensa asiasta, sillä Suomessa esimerkiksi uudet syöpälääkkeet tulevat potilaskäyttöön vasta pitkän ajan kuluttua tai eivät lainkaan. Joidenkin uusien lääkkeiden vaikuttavuudesta kiistellään, varsinkin jos lääkkeen hinta on vaikuttavuuteen nähden korkea.

Avohoidon reseptilääkkeitä säätelee Euroopan tasolla Euroopan lääkevirasto EMA. EMA arvioi uusien lääkkeiden hyödyt ja haitat ja tekee päätöksen lääkkeen myyntiluvasta arvioinnin perusteella. EMA ei kuitenkaan arvioi, onko uudella lääkkeellä joitakin lisäetuja markkinoilla jo oleviin lääkkeisiin nähden, tai päätä lääkkeen korvaustasosta. Nämä ovat maakohtaisten viranomaisten, kuten Lääkkeiden hintalautakunnan (Hila) tehtäviä. Hila toimii sosiaali- ja terveysministeriön sosiaaliturva- ja vakuutusosaston alaisuudessa.

Yksilöllistetyt lääkehoidot, esimerkiksi biologiset lääkkeet ja geeniterapiat ovat usein huomattavasti kalliimpia kuin vakiintuneet hoidot. Kalleus johtuu pitkälti siitä, että näiden uusien lääkkeiden kohderyhmä (markkina) on paljon pienempi, mutta lääkkeen kehitystyö on edelleen kallista. Vakiintuneisiin lääkkeisiin verrattuna uudet lääkkeet ovat usein merkittävästi vaikuttavampia ja niiden sivuvaikutukset saattavat olla vähäisempiä.

Kun lääkeyhtiö hakee julkista korvattavuutta uudelle Euroopan lääkeviraston hyväksymälle lääkkeelle Suomessa, Lääkkeiden hintalautakunta arvioi uuden lääkkeen hoidollisen lisäarvon verrattuna tehokkaimpiin tai laajimmin käytettyihin lääkkeisiin, jotka ovat saatavilla samaan tarkoitukseen. Joissakin tapauksissa rajahinnat, eli Hilan asettama enimmäishinta ja valmistajan asettama vähimmäishinta, eivät kohtaa. Yleensä tämä johtuu siitä, että Hilan arvonlisämalli ei puolla korkeampaa hintaa, ja tällöin lääkkeitä ei oteta julkisen sektorin korvattavuuden piiriin.

Uusien hoitojen todellisesta arvosta käydään yhä enemmän keskustelua. Hila arvioi uusien lääkkeiden hoidollisen lisäarvon suhteessa edellisen sukupolven lääkkeisiin, jolloin avainkysymykseksi muodostuu, ovatko uudet lääkkeet niin paljon tehokkaampia sairauden hoidossa, että niiden korkeampi hinta on perusteltu. Jos Hila arvioisi uusien hoitojen arvoa laajemmin yhteiskunnallisesta näkökulmasta, Hilan johtopäätökset voisivat olla toisenlaisia. Jos uudella lääkkeellä olisi esimerkiksi vähemmän sivuvaikutuksia, se voisi tukea potilaan työkykyä ja tuottaa merkittäviä säästöjä yhteiskunnan tasolla, jolloin yhteiskunnan kannalta olisi järkevää hyväksyä korkeampi hinta, jos vaihtoehto on että uusi lääke ei tule käyttöön.

Loading...

Kirjaudu ja tee tehtäviä


Seuraava kappale

II. Tapaustutkimukset

Aloita →